keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Epäonnistuminen vai mahdollisuus?

15.10.2017
Olen uupumunut, minulla on bourn out, olen loppu. En nuku kunnolla, olen kävelävä aikapommi.
Läheiseni sanoo sen minulle ensin...hei sä oot nyt ihan uupunut, pitäskö sun jäädä sairaslomalle.
Se kolahtaa, tiedänhän minä että se on totta. En ole työkuntoinen, en kykene hoitamaan hommiani, en pitelemään lankoja käsissäni. Silti vielä sinnittelen hetken, mutta kun itken ennen asiakasperheen tapaamista ja kerään itseni pysyäkseni hoitamaan 2 tunnin tapaamisen, silloin viimein luovutan. 
Haen sairaslomaa.
Lääkäri kysyy haluanko lääkitystä ? Ei minä en haluaa, ymmärrän että olen uupunut, tarvitsen aikaa ja lepoa. Tulen kyllä kuntoon. Käyn työpsykologilla ja käymme keskustelua elämästäni.Tajuan siinä puhuessani että minähän olen aina ollut stressaantunut milloin mistäkin. Työstä, rahasta lapsista, kumppanista jne. Alan oivaltaa jotain suurta jota ennen en ole ymmärtänyt. Pelko on ohjannut elämääni aina. Pelko siitä miten selviän, pärjäänkö rahallisesti? Olen stressannut itseni siihen tilaan etten nuku, keho on hälytystilassa koko ajan eikä osaa enää levätä eikä rentoutua. Ei siinä auta meditointi eikä mielen hiljentyminen koska KEHO on ylikuormittunut. 
Psykologi kehoittaa minua huolehtimaan nyt itsestäni ja miettimään työhön liittyviä asioita vasta kun olen saanut itseni kuntoon. Mitään ei ole pakko päättää tänään. Se helpottaa sangen tunnollista luonnettani. 
Tunnollisuus...hm hyvä piirre ihmisessä mutta tässä kohtaa on opeteltava päästämään irti. Uupumushan ei ole syntynyt parissa kuukaudessa vaan ymmärrän sen tulleen vuosissa. Olen sinnitellyt ja selvinnyt, on ollut kohtia kun on ollut  vain selvittävä muiden takia. Nyt on minun vuoroni, minun aikani hoitaa ja huolehtia itsestäni. Samojen asioiden äärellä olin jo vuosi sitten, hain ratkaisua silloin jo vimmatusti mutta silloinkin asetin muut itseni edelle, ei ollut vielä minun vuoroni.


Jopa sairaslomalla olen alukski stressaantunut. Koen syyllisyyttä etten kykene töihin, teen tunti-ilmoitusta ja ahdistun. Saan sairaslomaa aina viikon kerrallaan ja ahdistun siitäkin. Yöllä en saa unta kun mietin lääkärille menoa. Mitä sanon? Enhän ole masentunut, pääsen sängystä ylös mutta en siltikään jaksa paljoakaan. En kestä stressiä enkä paineita. Mietin miksi mietin tälläisia asioita olenhan menossa lääkäriin. Hänen kuuluu ymmärttää minua, ymmärtää että olen uupunut.
Jokainenhan heistä ymmärtää, selvästi uupumisen merkkejä toteaa yksi.

Vihdoin pääsen omalle  työterveyslääkärille. Hän ymmärtää täysin tilanteeni. 
Hän on ihminen ihmiselle,
Hän katsoo minua hymyillen ja toteaa, "tämä on nyt sun mahdollisuus tehdä muutoksia.
Hyvin sun tässä käy" On lohdullista kuulla nuo sanat hänen suustaan, hän ymmärtää ja onneksi ymmärrän itsekkkin. Hän tarjoaa lääkitystä, jota en koe tarvitsevani koska ymmärränhän itsekkin mitä käyn läpi. Ei kiitos en mä tarvitse, pärjään hyvin melatoniinilla, jolla saan nukutuksi. 
Pikku hiljaa alan päästä stessistä ja paineesta eroon. Alan tehdä asioita joista nautin nyt, tässä hetkessä. On päiviä kun en jaksa mitään,  enkä tee mitään. On päiviä joina 3 tunnin ihmisten kanssa oleminen väsyttää minut täysin. Seuraavana päivänä lepään. On öitä joina nukun kuin tukki ja öitä joina nukun huonommin. Seuraavana päivänä nukun päiväunet. En suunnittele paljoakaan tulevia päiviäni. Teen sen mukaan mitä jaksan ja mikä milloinkin tuntuu sopivalta suhteessa omaan jaksamiseeni. Asetan itseni etusijalle. 
Pikkuhiljaa työstän asioita joita olen kohdannut elämässäni kerta kerran jälkeen. Oivallan ettei itseään vastaan voi elää loputtomiin vain siksi että on selvittävä ja ansaittava toimeentulonsa. Oivallan myös sen että ihminen kehittyy koko ajan, eikä se mistä on pitänyt 2 vuotta sitten enää ole se mitä tänään haluan tehdä. Jos kerran ihminen kehittyy niin myös se mitä ja miten hän haluaa tehdä kehittyy...loogista. 
Suurin oivallukseni on se, että ymmärrän oman visioni olevan niin suuri etten taida enää kyetä tekemään töitä siten kuin muut odottavat. Vaikka tämän olenkin jo tiedostanut kauan sitten, paine selviytymisestä on ajanut minut tähän kerta kerran jälkeen. 

15.11.2017
Tänään aloitan alusta.  En ajattele olevani epäonnistunut vaan näen tässä ainoastaan mahdollisuuden positiiviselle uudelle alulle koskien koko elämääni. Alan uskoa ja luottaa että asiat loksahtavat kohdilleen parhaimmalla mahdollisella tavalla.  Päästän irti pelosta joka ohjaa minua valitsemaan väärän polun, jossa alan panikoida ja hätäillä siitä miten selviän.  Valitsen rohkeasti polun, minun oman polkuni, jossa kaikki suuretkin unelmani ja haaveeni voivat toteutua.
Uskallan päästää irti uskomuksista joita minuun on istutettu. Uskallan sanoa äänen sen,
MINÄ USKON JA LUOTAN, että kaikki minun toiveeni ja unelmani toteutuvat <3
                                                       

                                                              Rakkaudella Isa Annika